Teemu Manninen

Jokainen kirja on askel kohti sitä kirjaa, jonka on aina halunnut kirjoittaa, mutta jokaisen kirjan kohdalla tuo haaveiden kirja muuttaa luonnettaan, eikä koskaan voi tietää, muuttuivatko unelmani itseni muuttuessa vanhemmaksi, vai terävöityikö vain kykyni havaita tuon itselleni täydellisen kirjan idea mielikuvituksen tuonpuoleissa ja antaa sille muoto täällä langenneessa todellisuudessa. Uskon edelliseen, vaikka salaa tietenkin toivon jälkimmäistä. Joka tapauksessa Futurama on kirja, jonka olisin halunnut kirjoittaa Lohikäärmettä tehdessäni, samalla tavalla kuin Lohikäärmeen poika on kirja, jonka olisin halunnut tehdä Turistina täällä -esikoistani kirjoittaessani.

Miten Futurama sai alkunsa? Tietenkään sen nimi ei ollut alunperin Futurama; ja tietenkin siitä piti aluksi tulla aivan toisenlainen. Olin ollut vuoden 2008 kirjoittamatta, lomalla runoudesta toisissa töissä. En tarkalleen muista, miten löysin taas tieni takaisin, mutta siihen liittynee Clark Ashton Smithin “Tähtivaeltaja”-runon kääntäminen Tuleen&Savuun ja samanaikainen science fiction -runouden mahdollisuuksien kirkastuminen (mainittakoon, että Harry Martinsonin Aniara on eräs lempiteoksiani, mutta en ole aikaisemmin uskonut, että sitä voisi jäljitellä, tai samaa ideaa hyödyntää uudelleen).

Lohikäärmeessä olin pyrkinyt kehittämään suomalaista flarffia (poliittisesti ja poeettisesti epäkorrektia tyyliä, joka lainaa muun muassa internetin chat-kieltä ja on aiheiltaan usein satiirisen raivon purkamista), mutta olin tullut sen kanssa jonkinlaiseen tienhaaraan. Toisaalta flarf kiinnosti lähtökohtana edelleen, toisaalta halusin viedä sitä poispäin kapeista amerikkalaisista lähtökohdistaan, vihan ja ironian louhikoista. Jos Lohikäärmettä kirjoittaessani olin nähnyt unia raunioituvan sivilisaation jäänteissä vaanivista, nuorisoa riivaavista myyttisistä hirviöistä, jotka manattiin esiin ja häädettiin muuttamalla pois lohikäärmeen mädäntyvästä ruumiista, asuttamalla maisemaa vailla jumalia tai oikeastaan ihmisiäkään, nyt aloin unelmoida koomisista eepoksista, vanhanaikaisesta ylevyydestä, avaruuslaivoista ja kaukaisista galakseista. Toivoin, että science fictionille omintakeinen romanttinen optimismi voisi alkaa tasapainottaa Lohikäärmeen aikana löytämääni apokalyptistä ironiaa: että ylensyönnin ja ympäristökatastrofin väistämättä aiheuttaman maailmanlopun jälkeen ihmiskunnalla voisi vielä olla tulevaisuus, vaikka kuinka outo ja vieras, mutta tulevaisuus kuitenkin.

Lähdin siis jäljittelemään Harry Martinsonin Aniaraa, mutta tämän päivän science fictionin kuvastoa lainaten, ja renessanssin romanttista epiikkaa siteeraten. Kirjoitin pitkää runoelmaa tulevaisuuden ihmiskunnan avaruudenvalloituksesta trokeiseen aleksandriiniin, Otto Mannisen ja Eino Leinon sanastoa käytellen. Sen rinnalla veistin vihaisena tekstejä, joiden lähtökuvana oli usein jonkinlainen buliminen kulttuurikokemus: oksennus, ylensyönti, prostituutio tai ylipäätään mieletön väkivalta omaa itseä ja omaa ruumista kohtaan. Jälkeenpäin tuntuu siltä kuin olisin harrastanut runomuotoista käsien viiltelyä tai sekakäyttöä; että prosessini oli epätoivoinen yritys löytää turtumuksen keskeltä keinoja tuntea edes jotain, tai sitten turtua niin, että kaikki järki sammuisi lopullisesti.

Joskus vuoden 2009 puolivälissä keksin sitten nimen “Avaruusooppera Aurinkolaiva”, josta tuli teoksen työnimi. Kirjoittaminen jatkui samannimisessä blogissa, ja konkretisoitui sarjana itse painatettuja vedoksia, yksittäiskappaleita, joista jotkin levisivät kädestä käteen ystävien ja tuttavien keskuudessa. Olin nimittäin myös alkanut kokeilla taittamista, graafista suunnittelua ja erilaisia print-on-demand -palveluja, koska minua kiinnosti kirjan suunnitteleminen paljon totaalisemmalla tasolla kuin vain käsikirjoituksen kärräämisenä kustannustoimittajan teilattavaksi.

Kirjan luonnostelun aloittaminen blogissa oli tuttua Lohikäärmeestä, vaikka tällä kertaa teinkin sen salasanan takana, ainoastaan kutsuttujen vieraiden silmien edessä. Tämä kirjoitusprosessin yhteisöllisyys on minulle tärkeää. Harry Salmenniemen, Antti Arnkilin, Vesa Haapalan, Kristian Blombergin, Jonimatti Joutsijärven, Erkka Mykkäsen ja Miki Liukkosen kommentointi sekä blogeissa että niiden ulkopuolella vaikutti teoksen suuntaan ja sisältöön monella tavalla. Oli mukana muitakin, mutta erityisesti Harryn ja Vesan kanssa tuli juteltua kaikenlaista. Työstimme myös yhteistä näytelmäkäsikirjoitusta, joka ei tosin ole vieläkään valmistunut, eikä kenties koskaan valmistukaan.

Myös monet kirjoitusprosessin ulkopuoliset tapahtumat vaikuttivat ratkaisevasti siihen, millaisen kirjan lopulta tein. Olen kuunnellut räppiä 14-vuotiaasta asti, ja hip hop -kulttuuri on väistämätön osa identiteettiäni, vaikka se ei aina olisikaan yhtä näkyvää kuin jotkin muut harrastukset. Vuonna 2009 tein yhteistyötä Asan kanssa hänen Via Karelia -levyllään ja aloin myös esittää säännöllisesti uutta materiaalia Helsinki Poetry Connectionin järjestämillä slam- ja spoken word -runouden klubeilla. Yleisö oli näillä ensimmäistä kertaa “omaa” kohderyhmääni, ja uuden materiaalin ja uuden yleisön yhdistelmä teki esiintymisestä paikoin paljon haastavampaa kuin koskaan aikaisemmin. Palaute oli kuitenkin ylitsevuotavan positiivista: olin löytänyt lukijani.

Asan kanssa tehdyt lyriikat vahvistivat käsitystäni siitä, ettei minun kannattaisi yrittää enää vakuuttaa tai herätellä runouden perinteistä yleisöä, vaan kirjoittaa sille yleisölle, johon itse samaistun. Samanaikaisesti olin ajautumassa ratkaisemattomien taiteellisten erimielisyyksien takia umpikujaan edellisen kustantajani Tammen kanssa. Kustantajaani kun ei kiinnostanut se, miten hyvin tekstini upposivat esitystilanteissa. On tietenkin ymmärrettävää, että kustantaja toteuttaa omaa makuaan, koska haluaa myydä kirjojaan niille, jotka runoutta Suomessa ostavat. Minusta on kuitenkin aina tuntunut siltä, että runoutta olisi täysin mahdollista markkinoida uusillekin ostajille, erilaisille yleisöille: esiintyvän runouden (räpistä ja slamista Heli Laaksoseen) valtava suosio viime aikoina on mielestäni kiistaton todiste tästä mahdollisuudesta. Nämä argumentit olivat kuitenkin kaikuneet kuuroille korville monta vuotta.

Ristiriita yleisön innostuksen ja kustantajan negatiivisuuden välillä johti lopulta siihen, että jätin hyvästit Korkeavuorenkadulle ja siirryin niin sanotusti vapaaksi kirjailijaksi. Koska olen aina puolustanut äänekkäästi indie-ideologiaa, tuotantovälineiden valtaamista taiteen tekijöille, sissikulttuuria ja ruohonjuuritoimintaa, poEsialta julkaiseminen oli ilmeinen ja mielekäs vaihtoehto. Uudet kustannustoimittajat olivat kanssani samoilla linjoilla ja antoivat vapaat kädet kokeilla kirjan sisällön, formaatin ja graafisen ulkoasun kanssa. Prosessi oli vaikea, koska materiaalia oli kertynyt vähintään kolmen kirjan verran. Runoja yhdisteltiin toisiinsa, ja ne alkoivat muuttua yhä enemmän proosaksi, monologeiksi, kertomuksiksi. En enää kyennyt perustelemaan aikaisemmin käyttämiäni säkeistömuotoja. En ylipäätään enää kyennyt ajattelemaan kirjoittamaani runoutena. Käsissäni oli vähintään kaksi eri teosta, jotka eivät mahtuneet enää samaan kirjaan.

Lopulta alkuperäisestä nimestä ja suunnitelmasta oli luovuttava. Haapalan Vesa auttoi erään vaikean kynnyksen yli ehdottamalla radikaaleja leikkauksia. Aurinkolaivasta poistettiin eeppinen avaruusooppera, joka oli ollut teoksen lähtökohtana. Ymmärsin, että sen pitää kasvaa omaksi teoksekseen rauhassa ja omalla ajallaan. Jäljelle jäi Lohikäärmeen pojasta tuttu satiiri, ja sen kehitteleminen joksikin muuksi kuin aikaisemmin. Kaivoin esiin kymmenen vuotta vanhoja proosamuotoisia tarinoita ja aloin yhdistellä niitä uuteen ainekseen. Lopulta teoksen nimesi eräs blogissa julkaistu runo (käsillä olevan teoksen runo “vii” sivulla 29, alunperin nimeltään siis “Futurama”). Kyseinen runo on omassa mielessäni mielisairas versio animaatiosarja Futuramasta: kauhu-, porno-, ja rikoselokuvien juonitiivistelmistä flarffattu surrealistinen käsikirjoitus. Myöhemmin sain tietää, että vuonna 1939 New Yorkin maailmannäyttelyssä oli samanniminen näyttely, joka kuvaili tulevaisuuden metropolia – ja mielessäni nämä kaksi asiaa loksahtivat yhteen teoksen keskeisen sarkastisen idean kanssa.

Futurama on irvokas kertomus mahdollisesta maailmasta, synkkä dystopia, joka kuitenkin oppii nauramaan itselleen tarinan edetessä ja muuttuessa absurdin maailman havainnoinnista täysin mielikuvitukselliseksi poliittiseksi mytologiaksi, kommunistiseksi luomiskertomukseksi tai vasemmistolaiseksi uniajaksi, jossa kaikki on mahdollista, demoneista voi tulla hyviksiä ja hyviksistä pahiksia. Minusta tuntuu päivä päivältä tärkeämmältä ilmaista vakaumustani, että kaikki kevyt, lapsellinen, sarjakuvamainen, populaarikulttuurinen ja satumainen (supersankarit ja tähtialukset, vampyyrit ja robotit; kaikki se, minkä korkeaotsainen kulttuuri hylkää rahvaan mielen turruttavana viihteenä) sisältää yhtä paljon vallankumouksellista potentiaalia kuin teoreettisimmista teoreettisin nykytaide, tai oikeaoppisimmista oikeaoppisin Sibelius tai Haavikko.

Saduissa kulttuuri näkee unta itsestään, niin painajaisia kuin fantasioitakin, ja vaikka science fiction voi olla lapsellista, ainakin se uskaltaa unelmoida utopioista täällä kyynisten realistien maailmassa. Enkä tarkoita science fictionilla nyt high tech -tiedeuskoa, enkä kyberpunkkia, vaan pikemminkin jonkinlaista ekopunkkia, kestävän kehityksen vihreää ja silti urbaania utopiaa. Futuraman avainkuva, ainakin omasta mielestäni, on dyykkaus: arjen katveiden tee-se-itse-taide, hipit ihmisrotat keräämässä kerskakulutuksen ylijäämää ja rakentamassa yhteiskunnan loviin ja marginaaleihin roskasta uutta, kätkettyä metsästäjä-keräilijöiden valtakuntaa.

En tietenkään voi sanoa lukijan puolesta, olenko onnistunut tavoitteissani. Teoksia on aina yhtä paljon kuin lukijoitakin. Samoin on paljon asioita, jotka nyt taas tekisin toisin, eivätkä mitkään teoksen tekstit ole koskaan lopullisesti valmiita tekijälle itselleen. Sitä paitsi mielessäni häilyy jo visio tulevasta teoksesta, joka kykenee taas hieman paremmin toteuttamaan jossain tuolla mielikuvituksen mannuilla kirkkaana hehkuvan idean.

Takaisin Futuraman sivulle »