J.P. Sipilä

Palaan hetkeksi vuoden päähän. On tosiaan kulunut vasta vuosi siitä, kun poEsiassa julkaistiin ensimmäinen videorunokokoelmani. Luulen koko ajan, että siitä on enemmän aikaa, sillä uudet teokset ja viritelmät ovat jo edenneet muutaman videorunon verran.

Nyt kun katson teosta, josta on tullut itselleni etäinen, näen siinä puutteita, epäonnistumisia ja väärin käytettyjä mahdollisuuksia. Runoutta. Se, että koen teokseni nyt näin, ei tarkoita ettenkö pitäisi siitä. Joka kerta, kun katson edes osaa siitä, se antaa minulle edelleen jotakin, jota en osaa aivan määritellä. Ehkä ne ovat muistoja projektista, ehkä kuvat liittyvät tilanteisiin, joissa olen ollut, tai ehkä teoksessa on sittenkin sitä jotain, johon tarttua.

Kun aloin tehdä videorunoja nelisen vuotta sitten, en ajatellut kokoelmaa. Alkuun videorunous oli vain muun kirjoittamisen rinnalle tuotu keino toteuttaa runoutta. En tiedä, missä vaiheessa se otti vallan minusta. Ehkä niihin aikoihin, kun videorunokokoelmani valmistui julkaistavaksi. Samoihin aikoihin ntamolta oli ilmestymässä kolmas runokirjani, mutta hetken mielijohteesta peruutin tämän julkaisun ja laitoin sen itse verkkoon roikkumaan. Kysymys oli silloin itselleni profiloitumisessa videorunoilijaksi. Ymmärsin, että tästä eteenpäin minun on kohdennettava tekstini ja ajatukseni vain videorunouteen.

Syksy 2009 oli minulle sumuista aikaa, kuten myös sitä edeltänyt kesä ja kevätkin. Remontti, keskeneräinen videorunokokoelma ja syntymätön lapsi. En odottanut muutosta, mutta niin kävi. Alma syntyi kesäkuun lopulla, meillä ei ollut asuntoa ja videorunoni olivat saaneet muotaan.

Kokoelman rakenne oli valmis, jäljellä oli vain muutamia kuvauksia, editoimista ja kirjoittamista. Tästä kaikesta mieleen on jäänyt “Planeetta”, kokoelman päättävä ja kenties kaunein videoruno, jonka olen koskaan tehnyt. Se oli tapaus, joka syntyi kuin pakosta ja itsestään. Kuvasin raskaana olevan vaimoni vatsaa meidän sängyllä, ja kuten kaiken muunkin siihen aikaan, ilman kunnollisia valaistuksia tai ilman kunnollista ajatusta lopputuloksesta. Tekemisessäni ei mikään ollut suunnitelmallista. Minulla on muistikuvia monien tuntien filmimateriaaleista, joita yhdistelin välillä hyvinkin päättömästi. Tästä näkyykin jälkiä ainakin eräässä kokoelman runoista. Tein niitä kuin järjettömän suurta palapeliä, jossa on liikaa vääriä paloja. Mutta “Planeetta” valmistui varmaankin viikossa tai kahdessa. Se vain tuli, ja sitten siihen tuli Samuli Sailon akustinen kitara rinnalle. En koskenut siihen enää… “Planeettaahan” ei ole englanninnoksessa. Tämä ei johdu videorunon henkilökohtaisuudesta vaan siitä, että onnistuin vahingossa tuhoamaan sen alkuperäismateriaalin. Kaikki mitä siitä jäi jäljelle on valmis videoruno.

Entä ne muut kokoelman kymmenen videorunoa. Jokainen on syntynyt tai tehty omalla tavallaan. Jotkin ovat saaneet alkunsa kuvasta, jotkin äänestä ja jotkin runosta tai ainakin runon aihiosta. Järjestys, jolla videoruno syntyy, ei ole vakio, ja niin sen on oikeastaan oltavakin. Kanadalainen videorunoilija Tom Konyves peräänkuuluttikin videorunon tekemisessä tapahtuvaa yllätyksellisyyttä, muutosta ja epävarmuutta, siis sitä, että mitään ei ole käsikirjoitettu. Konyves on oikeilla jäljillä, sillä tähän mennessä ainakin sen olen havainnut, että videorunoa on aivan turha kuvitella valmiiksi etukäteen. Siihen ei voi olla olemassa käsikirjoitusta, koska se muuttuu tehtäessä. Valmis teksti muuttuu kuvan myötä, valmis kuva muuttuu äänen myötä, valmis ääni muuttuu tekstin myötä ja valmis kuva muuttuu tekstin myötä ja… Videorunouden kolme elementtiä muodostavat muutosten jatkumon, ja varsinainen videoruno syntyy vasta, kun kaikki elementit ovat läsnä. Ne eivät voi olla valmiita erikseen. Tämä on ehkä näin tekijän kannalta kaikkein kiehtovin asia.

Tämän yksityiskohtaisemmin minun on vaikea palata teoksen syntyyn tai tekemiseen. Tällä hetkellä etsin uusia tapoja lähestyä runoa videon ja sen tuomien mahdollisuuksien kautta. Väline, jota käytän, antaa kenties liikaakin vaihtoehtoja. Pelkästään se, että teksti liikkuu, tulee esiin ja katoaa, hajoaa pirstaleiksi, tanssii, kestää ruudulla vain tietyn ajan, on toistettavissa eri muodoissa, on muokattavissa silmin katsottavaksi lukemattomilla eri tavoilla, tuntuu osittain vapauttavalta ja osittain ahdistavalta, sillä johonkin se on aina pysäytettävä.

Ehkä tästä kirjoituksesta huomaatte kuinka hämmästyttävän lähellä videorunoilija on työssään samoja ongelmia ja etuja kuin kirjaa kirjoittavat runoilijat. Kysymys on etsimisestä, löytämisestä, sattumista, vahingoista, kaavoista, metodeista,valinnoista ja omien halujensa esiintuomisesta. Tapoja ja mahdollisuuksia tehdä videorunoutta on tuhansia ja taas tuhansia, mutta niin on myös runoudessa ilmankin videota.

Kiitän poEsiaa sen ennakkoluulottomuudesta videorunoutta kohtaan. Teoksen julkaiseminen oli minulle tärkeää, ja se oli tärkeää videorunoudelle Suomessa ja maailmalla. En ole enää pitkään aikaan ollut yksin.

Takaisin teoksen sivulle »